Klubitalo antoi paikan, jossa sain olla oma itseni - Kirjoitus huhtikuulta 2017

Teksti jonka kirjoitin huhtikuussa 2017. Tekstin alkuperäinen versio oli työpaikkani lehtijulkaisussa pääkirjoituksena. Tässä olen muokannut hieman joitain kohtia. mm. lisännyt "--" tekstit.

Kevään tulo, kesän odotus ja päivän pidentyminen on monille voimaantumisen aikaa; valo lisääntyy ja talven pimeys alkaa väistyä. Tämä kevät näyttäytyy minulle kirkkaampana, kuin moni muu kevät viime vuosien varrella.

"Klubitalo antoi paikan, jossa sain olla oma itseni "

Olen nyt ollut hieman yli vuoden töissä vertaisohjaajana Suvimäen Klubitalolla viestinnän yksikössä ja samalla myös opiskellut oppisopimuksella merkonomiksi. Olin ollut jäsenenä jo n 1,5 vuotta ennen työn aloittamista, 2014 syksystä lähtien. Tulin Suvimäelle psykiatrian poliklinikan sosiaalityöntekijän suosittelemana. Koin heti ensimmäisestä käyntikerrastani, että paikka on todella lämminhenkinen ja minulle sopiva. Minulle Klubitalo antoi paikan, jossa sain olla oma itseni ja koin että minua tarvittiin: Sain tehdä mielekkäitä työtehtäviä ja käyttää omaa osaamistani yhteiseksi hyväksi.

"Näin itseni monilta osin epäonnistujana"

Muistan vielä 3 vuotta sitten, kun olin todella masentunut, ahdistunut ja epävarma omasta elämästäni. Silloin omasta hoitoon hakeutumisestani oli kulunut n.4 vuotta ja olin jo tottunut siihen, että olen vuorotellen sairaslomalla, kuntoutustuella tai muuten kykenemätön työelämään tai edes opiskeluun. Tai ainakin siltä se tuntui. Näin itseni myös monelta osin epäonnistujana ja yhteiskunnan pohjalla eläjänä, koska en pystynyt itse elättämään itseäni enkä välillä edes huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani ja kodistani. Olin asunut kyllä itsenäisesti monta vuotta, mutta siinä oli paljon haasteita. Määrittelin itseäni paljon omien mielenterveysongelmien kautta ja ajattelin olevani vähemmän arvokas kuin ne, joilla tällaisia sairauksia ja ongelmia ei ollut. Ehkä halusin muutosta, mutta en uskonut olevani kykenevä menemään eteenpäin.

"ehkä sittenkin uskallan vielä yrittää mennä eteenpäin..."

Kun sain tiedon tästä mahdollisuudesta tulla töihin oppisopimuksella Klubitalolla, jossa silloin olin vielä jäsenenä, ajatus aluksi pelotti: Miten minä voisin saada voimia aloittaakseni työelämän ja opiskelun vieläpä samanaikaisesti? Minua rohkaisi suunnattomasti se, että vaikka en ehkä itse vielä täysin pystynyt uskomaan itseeni, oli täällä Klubitalolla heitä, jotka uskoivat minuun puolestani. Päätin, että ehkä sittenkin uskallan vielä yrittää mennä eteenpäin, kun tilaisuus oli minulle tarjoutunut. Sanoin tälle työtarjoukselle pienen harkinnan jälkeen ”kyllä” ja aloitin työt sitten 2016 maaliskuussa.

"meissä on niin paljon enemmän kuin diagnoosimme"

 Melkein heti, kun työni oli alkanut täällä, Lahden Klubitalo otti yhteyttä meihin silloin alkavan Diagnosis free Zone, eli Diagnoosivapaa-alue- kampanjan merkeissä. Tämä kampanja, joka on edelleen menossa, haluaa vähentää leimaantumista meitä kohtaan, joilla on tai on ollut mielenterveysongelmia ja myös erilaisia diagnooseja. Tarkoituksena on ollut tuoda pääasiallisesti sosiaalisen median kautta esille sitä, kuinka meissä on niin paljon muutakin kuin diagnoosimme; Me olemme ihmisiä, joilla on monia eri rooleja ja ominaisuuksia eikä diagnoosi tule määritellä ihmisarvoamme tai paikkaamme yhteiskunnassa.

 Olin heti alusta lähtien mukana porukassa, joka pohti, miten ja minkä keinoin tätä kampanjaa voisi edistää. Tämä kampanja kosketti itseäni todella syvältä, sillä koin monesti häpeän tunnetta ja alemmuutta ja omanarvontuntoni oli kärsinyt omien mielenterveysongelmieni seurauksena vuosien ajan. Jouduin kohtaamaan kysymyksen: ”miten minä voisin omalta osaltani edistää tätä kampanjaa, kun en itsekkään aina pysty näkemään itseäni arvokkaana?” Kyse omalta kohdaltani ei enää ollut siitä ettäkö en olisi uskonut kampanjan viestin olevan totta, vaan enemmänkin se, että en pystynyt tuntemaan sitä. 

"Aloin nähdä itsessäni enemmän myös niitä asioita, jotka vievät minua eteenpäin."

Tiedon tasolla uskoin, ja ehkä olen aina uskonut, että olemme kaikki samalla viivalla ja jokaisella on ihmisarvo, mutta en ollut pystynyt hyväksymään sitä itselleni, tai tuntemaan ja elämään sitä todeksi. Meidän Klubitalolla työskentely ja Diagnoosivapaa-alue kampanja ja sen ajama asia kuitenkin alkoivat muokata omaa käsitystäni itsestäni ja auttamaan hyväksymään itseni, menneisyyteni ja kuntoutumishistoriani. Aloin nähdä itsessäni enemmän myös niitä asioita, jotka vievät minua eteenpäin. Huomasin näkeväni monia onnistumisen kokemuksiani ja kasvamista työntekijänä. Monet itkut tuli kyllä itkettyä huomatessani, kuinka olen pystynyt asioihin, joihin en uskonut enää pystyväni; Pystyin ottamaan vastuuta, tunnistamaan omia voimavarojani ja määrittelemään omia rajojani työskentelyn määrän suhteen ja myös olemaan tyytyväinen omaan työskentelyyni. Myös huomasin kykeneväni olemaan jossain määrin vertaistukenakin muille ja tunnistamaan minkä verran jaksan olla toisia varten.

"Kuka tahansa voi väsyä ja tarvita lepohetkeä, kun elämä kuormittaa.."

 Toki matkaan on mahtunut haasteitakin, kun olen yrittänyt löytää tasapainoa oman henkisen ja myös fyysisen jaksamiseni kanssa; Pari kertaa olen ollut sairaslomalla, kun omat voimat ovat ylittyneet. Muutoksena aikaisempiin vuosiin on ollut se, että nämä sairaslomajaksot ovat olleet aika lyhyitä, ja niillä on ollut selkeä tavoite; saada voimia takaisin työelämään. Ja niinhän se on käynytkin, olen ilokseni huomannut, että sairaslomalta voi palata aivan työkuntoisena takaisin, eikä lepääminen ja pysähtyminen tarkoita askelta taaksepäin, vaikka se siltä voisi tuntua. Kuka tahansahan voi väsyä ja tarvita lepohetkeä, kun elämä kuormittaa, mutta sieltä voi myös nousta.

"kulunut työvuosi on ollut minulle suunnatonta kasvua ihmisenä,
 pelkojen ylittämistä ja itseni hyväksymistä" 

Minulla on vielä vajaa vuosi töitä ja opintoja jäljellä meillä Suvimäen Klubitalolla. On vaikea kuvailla sanoin, kuinka merkittävää tämä aika on minulle ollut. Oma identiteettini on vahvistunut ja olen saanut rohkeutta omaan tekemiseeni ja olemiseeni. Tämä kulunut työvuosi on ollut minulle suunnatonta kasvua ihmisenä, pelkojen ylittämistä ja itseni hyväksymistä. Olen suunnattoman kiitollinen koko tästä yhteisöstä ja jokaisesta meistä täällä. Matka jatkuu ja uudet haasteet odottavat, onneksi meidän ei tarvitse olla yksin, kun meillä on toisemme.

 -Toivontäyteistä kevättä kaikille!

-Heidi 

Joskus kannattaa heittää arpaa.

"I'm alive"

Eilen starttasi työsuhteeni kuudes kuukausi ja olen jo ylittänyt oman ennätykseni työsuhteen pituudessa. Aikaisemmin pisin työsuhteeni on ollut korkeintaan 3kk (ihan suunnitellusti, ei eroamisen tms. syyn takia) Kokoajan siis ylitetään itseään tässä, ja vaikka fiilikset ei aina olekkaan huipulla, niin sisällä on iloa ja kiitollisuutta yhä tästä uudesta elämäntilanteesta.

Tämän työn mahdollistuminen on monen asian summa, mutta yksi olennaisin seikka on oikea sijainti. Eli, jotta pystyin ottamaan vastaan tämän työpaikan, minun olisi oltava tällä paikkakunnalla tai ainakin jollaintavalla linkitettynä tänne. Minähän en ole kotoisin itse Jyväskylästä, vaan Etelä-Savosta ja sieltä pienestä kunnasta nimeltä Juva. Asuin myös Mikkelissä viitisen vuotta ennen Keski- Suomeen siirtymistäni. Ennen muuttoani Jyväskylään, mikä tapahtui 2013 tienoilla, kolmisen vuotta sitten, en koskaan ollut halunnut tulla tännepäin Suomea. Minua kiinnosti enemmän Itä-Suomi ja kaupungit, joissa olisin päässyt käyttämään itäisen naapurimme kieltä, ja mahdollisesti muuttamaan rajan taakse, koska itäinen naapurimaamme on kiinnostanut minua jo monia vuosia. Länteen päin siirtyminen ei olisi tuntunut loogiselta siitä näkökulmasta.

Olin yrittänyt hakeutua yhteen taide-alan korkeakouluun Etelä-Karjalan alueelle jo kolmena vuonna, ja olin aika varma siitä, että haluan valmistua kuvataiteilijaksi. Taustalla minulla oli ollut opiskeluja tiietojenkäsittelyjen alasta, joka sitten päättyi motivaation ja jaksamisen puutteen takia muutana opiskeluvuoden jälkeen. Ajattelin että hakeutuisin enemmän omaa kiinnostusta vastaavalle alalle, kuin alalle, jossa olisi enemmän töitä. Koska mitäpä minä töillä tekisin, jos en edes saa motivaatiota ko. alan opiskeluun. Olin melkein päästä tuohon kuvataidekouluun yhtenä vuonna, kun hakijoita linjalle oli n180, pääsykokeisiin kutsuttiin 90 ja sisään otettiin n30. Minä olin sijalla 32. En kuitenkaan sitä seuraavana vuonna päässyt edes varasijoille ja en enää jaksanut yrittää sen jälkeen, olin liian uupunut yrittääkseeni uudelleen.

 Sinä kesänä, kun nuo viimeisimmät tulokset tulivat, olin aivan murtunut. En jaksanut enää jäädä paikkakunnalle, jossa olin lopettanut jo yhden koulun, eikä sieltä löytynyt minulle mitään muutakaan, mutta en tiennyt yhtään minne olisin voinut lähteä. Kävimme keskusteluja mahdollisista kuntouttavista työmahdollisuuksista tai kuntoutusrahalla opiskelemisesta paikkakunnallani psykiatrian polin kuntoutuksenohjaajan kanssa. Mikkelistä ei oikein löytynyt koulutuksiakaan, mitkä olisivat liittyneet taidealoihin, ja en edes enää jaksanut etsiä mitään vaihtoehtoja muualtakaan.
Tuo kuvataidekorkeakoulu olisi ollut todella se, mihin olisin halunnut mennä.

Sitten tein jotain, mikä tuntui silloin hyvinkin epätoivoiselta; Mietin että kun en kerta itse jaksa edes etsiä mitään vaihtoehtoja saati edes päättää paikkakuntaa mistä niitä etsiä, niin mikseipä sitten heittää arpaa eri paikkakuntien välillä ja mennä sitten sinne, mikä sattumanvaraisesti valikoituukaan.

Keksin tarkalleen ottaen klo 01.12 , 2.7.2013 idean valita kaupunki mihin hakeudun, arvalla, ja jaoin sen idean kaverini kanssa facebookin chatissa. Tässä on kuvasarja keskustelusta ja valintaprosessista;

 

Aluksi jaoin huikean ideani kaverilleni, ehkä en kovinkaan tosissani tässä vaiheessa ollut...
Valitsin tosiaan sitten itse nuo neljä paikkakuntaa, en muista millä perustein (en vissiin tiennyt silloinkaan miksi)

Sitten tämä tarkkaan harkittu matemaattinen kaava, jolla ratkaistaan minulle sopivin paikkakunta

Sitten tässä on aluksi valitsemani kaupungit plus kolme kaavan kautta arvottua paikkakuntaa
Pori, Orivesi, Laitila, Kuopio, Kouvola, Jyväskylä ja Lahti (Lahti ei ole kuvassa, mutta oletettavasti oli arvonnassa)

Lappuja on 7, joten Lahtikin on silloin osallisena arvonnassa.

Ja arpaonni suosi tattadaa JYVÄSKYLÄÄ!

Tämän valintamenetelmän tuloksena olin hyvin päättäväinen suunnistamaan kohti Keski-Suomea, vaikkakaan en yhtään silloin tiennyt, mitä ihmettä lähden sinne tekemään.
Olin kuitenkin pattitilanteessa elämässäni, ja oikeastaan etsin vain jotain motivaatiota lähteä liikkeelle, ja tämä sen antoi.
Onhan tämä ehkä vähän asburdi keino päättää seuraava askel elämässään, mutta ainakin minun kohdalla tämä toimi yllättävän hyvin.

Sittenpä 2013 elokuun puolessa välissä (vain reilu kuukausi tuosta hattuarvonnasta!) aloitin kuntoutusrahalla Jyväskylän Kristillisen opiston graafisen suunnittelun linjan  joka oli äärimmäisen tärkeä paikka oman kasvun ja jaksamisen kannalta. Se yhteisö tuki minua ja opettajat ja muut ohjaajat olivat todella ymmärtäväisiä tilanteestani. Sain myös ystäviä sieltä, joista osan kanssa olen edelleen yhteyksissä.

Siitä vuoden päästä, 2014 jo asuessani pysyvästi Jyväskylässä, tutustuin nykyisen työpaikkani Suvimäen Klubitalon toimintaan jäsenenä, ja taaskin olin löytänyt uuden paikan, mikä oli ja on edelleen merkittävä osa oman jaksamiseni ja elämässä eteenpäin menemiseni kannalta.


Suvimäen Klubitalolla ehdin sitten olla jäsenenä sen puolisentoista vuotta, ennen siirtymistä  siellä vertaisohjaajaksi ja oppisopimusopiskelijaksi. Tämä on ollut moneen vuoteen yksi upeimmista kokemuksista, että pystyy oikeasti tekemään töitä. Ja siis vielähän tämä tietenkin jatkuu, ja se on todella hieno asia! En ehkä osaa edes kuvailla sitä tyytyväisyyttä ja rauhaa sisälläni, minkä tuo se fakta, että minulla on työ ja oppisopimuskoulutuspaikka vielä seuraavat 1,5 vuotta ja saan tehdä sellaista työtä, mistä oikeasti pidän ja samalla myös opiskella ammattiin! Ja mikä parasta: Olen jaksanut tehdä tätä, mikä kertoo paljon siitä että olen menossa eteenpäin ja voimavarani ovat jo paljon paremmat kuin aikaisemmin.

Niin, kannattaa tosiaan joskus heittää arpaa ja ehkä arpaonni suosii rohkeaa ja sattumuksien kautta päätyykin paikkoihin, joihin ei olisi osannut kuvitella päätyvänsä.
No, minä ehkä kuitenkin uskon, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, ja nyt minun tarkoitukseni on olla Suvimäen Klubitalolla töissä, kasvaa ihmisenä, kuntoutua ja pitää vaikkapa hauskaakin :)

Ja käväisinhän minä siellä idän naapurimaassa , Siperian takana  kolmen kuukauden verran vuosi sitten! Ei tarvitse näköjään Itä-Suomessa asua, jotta olisi paremmat mahdollisuudet käväistä itärajan takana ;)

Tässäpä tämä stoori, miten olen Jyväskylään päätynyt ja tänne Suvimäen Klubitalolla.
Kirjoittelen kuulumisia taas kunhan töiltäni ja mm. nukkumiselta ehdin!

-Heidi-

Negatiiviset mielikuvat sairauslomasta- ja miten voin päästä niistä eroon

Tajusin tämän viikon aikana, kuinka negatiivisesti suhtaudun tähän sairauslomaan, ja kuinka paljon ahdistusta tämä itse saikku minulle on tuottanut. En oikein itsekkään ymmärtänyt, miksi minun paha olo enemmänkin lisääntyy, kuin helpottaisi, ollessani pois töistä. 

Olen siis tällä hetkellä ollut viikon sairauslomalla töiden ulkopuolella tapahtuvien kuormittavien olosuhteiden takia. Asumisjärjestelyni on ollut kuun vaihteessa vähän epävarmoja, kun vuokrasopimus väliaikaisessa asunnossa päättyi aiemmin, kuin remontissa olevaan kämppääni pääsen takaisin. No oli siinä suunnitelmia, missä asun väliaikaisesti, mutta aina suunnitelmat eivät onnistu. Ei siitä asiasta sen enempää, mutta reagoin itse tähän tilanteeseen hyvinkin voimakkaasti, koska se aiheutti niin paljon epävarmuutta, jota en ajoissa edes tajunnut

Ahdistuksen lisääntyessä ja vuorokausirytmienkin mennessä sekaisin aloin miettimään että jokin ei nyt ole kohdallaan. Mietin jo että tähänkö tämäkin päättyi, en minä enää töihin voi palata. Se on aika epärealistista pohdintaa, vaikkakin todellisen tuntuista. Ei tämä asumisjärjestely kuitenkaan ikuisuutta kestä, ja olen minä kuitenkin 3 kuukautta pystynyt käymään töissä.

En saanut otetta ajatuksistani, mutta ystäväni käydessä kylässä tänään sain purettua jotain sisältäni, mikä auttoi minua näkemään hieman selkeämmin omaa tilannettani.

Sairauslomalla oleminen tietääkseni on aikaa, jolloin toivutaan, jotta jaksetaan nousta takaisin työn pariin. Kuitenkin tuntuu että itse lähtisin vaipumaan vaan alaspäin, sairastumaan lisää. Käyn tässä läpi muutamia  tuntemuksia ja väitteitä, joita sairausloma minulle on tämän viikon aikana nostanut pintaan, osittain tiedostamattomana, osittain tietoisena ahdistuksena. Listaan näitä asioita, ja avaan sitä, miksi niin ajattelen, jos vain tiedän syyn. Yritän myös miettiä mikä kussakin asiassa on ehkä vialla ja miten voisin ajatella toisin.

Väittämä 1. Sairauslomalla ei saa tuntua hyvältä

" tuntuu niin väärältä 

nauttia elämästä,

 koska minunhan pitäisi 

vähintään kitua"

Kun jäin sairauslomalle, minua ahdisti aivan suunnattomasti se tilanne, minkä takia jäin sairauslomalle. Sitten kun työ jäi hetkeksi pois, jota en olisi jaksanut, lievitti ahdistusta ja stressiä vähäsen. Jo parin päivän päästä minusta tuntui hyvältä ja siltä että on saanut jo vähän levätä. Silloin iski ajatus, että hyvänen aika, enhän minä saa sairauslomalla olla hyvällä tuulella. Siis oikeasti! Minusta tuntuu niin väärältä nauttia elämästä, koska minunhan pitäisi vähintään kitua sairauslomalla. Ehkä tämä liittyy siihen, että monesti sairauslomani on ollut kitumista, ei tietenkään aina. Olen ollut niin vaikeissa tilanteissa, joissa olen ollut täysin kykenemätön mihinkään ja se ajatus on jäänyt ehkä johonkin pääkoppaani, että sairauslomalla ei saa voida hyvin. Tietenkin jos kuumeen takia jää sairauslomalle ja sitten lähteekin maailmanympärysmatkalle, niin ehkä se ei ole sairausloman ensisijainen tarkoitus. Mutta minä kun olen väsymyksen takia sairauslomalla, niin tuntui jopa väärältä, että minulla oli hyvä olla, vaikkakin ei todellakaan joka päivä. Kuitenkin niinä päivinä kun tuntui, että jaksan nousta ylös sängystä, ajattelin että minunhan pitäisi olla töissä.

Sairauslomalla toivutaan takaisin työhön, joten se on aikaa, jolloin kerätään voimia. Elämästä nauttiminen on ihan OK. sairaslomallakin. (En ehkä täysin tätä sisäistä, kun edelleen näen vain mielessäni sen kitumisen, mutta yritän silti ajatella näin) Eihän töihin voi jaksaa palata, jos koko sairasloma on kitumista!

Väittämä 2. Sairausloma tarkoittaa epäonnistumista

"huomaan,

 kuinka pettynyt

 olen itseeni,

 kun en jaksakaan. "

Ensimmäinen muistamani sairauslomani liittyen henkisiin ongelmiin (masennus pääasiassa) oli silloin, kun en enää kyennyt opiskelemaan ammattikorkeakoulussa. Tämä lopulta johti siihen, että minun oli keskeytettävä koulu, minkä koin äärimmäisen suurena epäonnistumisena, vaikkakin tiesin, että se oli silloin ainut oikea ratkaisu; en olisi pystynyt jatkamaan opiskelujani silloin. Oikeastaan sen jälkeen sairauslomakierteeni alkoi ja jotenkin olen ajatellut että ollessani työkyvytön olen epäonnistunut ja kun pystyn tekemään jotain olen onnistunut. En ajattele näin kokoajan tietoisesti, mutta silti huomaan, kuinka pettynyt olen itseeni, kun en jaksakaan.
En tätä hetkessä saa itsessäni muuttumaan, mutta sen tiedostaminen auttaa jo paljon. Mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä, on ehkä vain sanoa itselleen: Olet aivan samalla viivalla toisten kanssa olitpa sairauslomalla tai et.

Sairausloma ei ole epäonnistumista vaan enemmänkin onnistumista siinä, 

että tiedostaa omia rajojaan, on mahdollista kasvaa ihmisenä ja saada jopa enemmän voimavaroja. Tätä epäonnistumisen ajattelumallia on mahdollista muuttaa, ja haluan tehdä niin omalla kohdallani. Yritän muistaa sen ,kun koen epäonnistumisen tunnetta, että palaan vaikka tähän blogitekstiin ja luen omia ajatuksiani ja tajuan että hei, en olekaan epäonnistunut! Olen ihminen, joka osaa myöntää heikkouksiaan.

Väittämä 3. Sairauslomalla oleminen tekee minusta huonomman ja vähemmän arvokkaan

"oletan 

etten ole ainoa, 

joka on kokenut

itsensä arvottomaksi"

Tämä on todella laaja aihe, jota olen käsitellyt paljon viime syksynä, kun huomasin näkeväni itseni todella arvottomana. Asema yhteiskunnassa on jonkin sortin mittari ollut itselleni siihen kuinka arvokas olen. Se millainen status minulla on, olisi yhtä kuin ihmisarvo. En usko sen olevan näin, vaikka samalla olen siihen kasvanutkin. En osaa sanoa tuleeko tämä käsitys miten paljon ulkoapäin ja muilta ihmisiltä, mutta oletan etten ole ainoa, joka on kokenut itsensä arvottomaksi. Muistan kun vuosi sitten menin leipäjonoon ensimmäisen kerran (ollessani pitkäaikaisella sairauslomalla ja toimeentulotuella) mietin vain sitä että toivottavasti kukaan tuttu ei näe minua. Minä ajattelin että olen niin pohjalla, ja niin arvoton, kun olen tässä. Vaikka tilanteeni on nyt taloudellisesti toinen, sairauslomalla oleminen saa ajattelemaan, että kuitenkin putoan takaisin pohjalle ja tunnen taas itseni arvottomaksi.

Kuitenkin jokainen on arvokas riippumatta statuksesta, taidoista, arvomaailmasta tai mistä hyvänsä. Tunnen edelleen arvottomuutta, vaikkakin olen jo hyväksynyt olevani arvokas. . Jok’ikinen ihminen on yhtä arvokas, vaikka tämä maailma ei sitä mallia aina antaisi. En itsekään aina näe kaikkia samanarvoisena, mutta siihen suuntaan haluan oppia. Oikeastaan olen kiitollinen siitä että olen Suomen yhteiskunnassa ollut hyvinkin pohjalla, jotta voin oppia näkemään itseni ja muut arvokkaana.

Väittämä 4. Sairausloma, eritoten uupumuksen takia, on oma vika ja/ tai se on laiskuutta.

"Minua pelottaa 

myöntää väsymykseni,

 kun ajattelen, että

 minut tuomitaan siitä. "

Syytän ja tuomitsen itseäni jos jään sairaslomalle. Ajattelen, että olen tehnyt jotain väärin enkä ole osannut huolehtia itsestäni. En kokoajan ja joka hetki ajattele näin, mutta se on taka-alalla oleva asia, joka osittain johtuu siitä, mitä minulle on sanottu. Minua on sanottu laiskaksi ja minulle on sanottu että minun vaan pitäisi nousta ylös ja tehdä asioita. Minulle on sanottu että (mielenterveys syistä johtuvat) sairaslomat ovat omaa vikaa ja ne ovat vain tekosyy olla tekemättä töitä/opiskella tms. Se että minulle on oikeasti sanottu näin (ei mistään työpaikalta vaan yksityiselämässäni) on vaikuttanut minuun suuresti: Pelkään että on muitakin, jotka näin ajattelevat, mutta eivät sano sitä ääneen. Minua pelottaa myöntää väsymykseni, kun ajattelen että minut tuomitaan siitä. En usko että näin ajateltaisiin esim. työpaikallani, varsinkin, kun siellä olemme osana mielenterveyskuntoutujien ja ohjaajien yhteisöä. Tämä on vaikea myöntää, mutta se pelottaa että minun väsymystäni vähäteltäisiin ja minulta vaadittaisiin enemmän mihin pystyn. Oikeastaan on helpompi tehdä enemmän kuin pystyn ja väsyä siitä, kuin käyttää suuresti energiaa siihen että yritän puolustaa itseäni ja kertoa vakuuttavat perustelut sille, miksi olen väsynyt, jotta minua ei syytettäisi siitä, että olen laiska.

Mistä pääsenkin seuraavaan kohtaan:

Väittämä 5.  Sairasloman tarve pitää aina todistaa/vakuutella todella hyvin

, koska monesti minua ei uskottaisi

"sairausloman 

pyytäminen

 pelottaa tosi paljon. "

Osittain edellinen ja tämä liittyy toisiinsa. Ehkä se, että olen monia vuosia taistellut toimeentuloon liittyvissä asioissa ja eri tahoille lähettänyt satoja hakemuksia, joissa olen yrittänyt vakuuttaa, että olen ko. tuen tai asian tarpeessa. Kun on pitkäaikaisesti ollut työkyvytön ja masentunut on jo työ pitää itsensä elämässä kiinni. Aivan ylimääräistä stressiä lisää se taistelu, jossa yrität viimeisin voimin taistella omista oikeuksistasi, ihan perustarpeista lähtien, jotta voit elää. Se on oikeastaan aivan naurettavaa, miten sairauslomakierteessä oleva ihminen joutuu nöyryyttämään itseään ja valumaan syvemmälle siihen ahdistuksen suohon, kun yrittää tehdä niitä kaikenmaailman hakemuksia. Olen toki kiitollinen siitä, että on mahdollista saada tukia, mutta jokin systeemissä mättää, että he jotka ovat terveemmässä kunnossa olevia ja osaavat ja jaksavat paremmin tehdä hakemuksia, saavat tukea helpommin. Ne jotka jaksavat siis taistella saavat enemmän. Ei se aina niin toimi, mutta kun sen on nähnyt niin monesti, muuallakin kuin toimeentuloon liittyvissä asioissa, niin ei oikein usko että systeemi muuttuisi. Terveydenhuoltoonkin liittyvissä asioissa apua saa, kun olet tarpeeksi vahva taistelemaan. Mitä sairaampi, sitä heikommin saat apua, vaikka enemmän sitä tarvitsisit.
Okei, no tästä syystä, mitä olen itse kokenut ja nähnyt, tiedän että sairausloman pyytäminen pelottaa tosi paljon. Minä olen ehkä paljon taistellut, mutta en ole sellainen vahva persoona joka osaisi ja jaksaisi vaatimalla vaatia omia oikeuksia. Äitini on aikanaan ollut monessakin asiassa auttamassa minua, jotta olen saanut hoitoa. Se on aivan älytöntä…

No kuitenkin, tämä voi olla monessa paikassa näin, ja ehkä edelleenkin joissain tilanteissa joutuu taistelemaan oikeuksistaan, mutta se ei aina ole niin. Tällä hetkellä tilanne on varmasti toinen, varsinkin kun työterveydessä käydessäni paikalla oli inhimillinen hoitaja. Minun oma lääkärini on myös erittäin ymmärtäväinen, myös työnantajani on ymmärtäväinen. Taistelut, joita olen joutunut käymään varmasti vaikuttaa reagointiini, mutta se voi muuttua! On ihmisiä, jotka uskovat minua ja tahtovat minulle hyvää, ja hyvin todennäköisesti suurinosa on tällaisia!

Vielä nostan yhden asian, joka minulle sairauslomaa ajatellessani tuli mieleen.
 

6. Sairausloma jää päälle, on pysyvää ja lopullista

Tämä on aika luonnollista, miksi ajattelen näin, onhan minulla taustalla niin pitkiä sairauslomajaksoja. Sairausloma on ollut minulle aiemmin  se pysyvä olotila, josta välillä tulen pois työelämään hetkeksi, eikä toisinpäin. Joten aina kun minulle tulee sairauslomajakso, niin minä vaan näen sen kauhuskenaarion, jossa jään sille tielle, enkä nouse enää ylös. Jotenkin se ajatus itsessään ruokkii minussa sitä, että ajaudun myös syvemmälle ja en enää ajattele realistisesti. Sellaista esim. tällä viikolla on osittain ollut, olen vain katsonut tätä sairauslomaa siten, että tässä se taas oli, ei tästä enää nousta. En näe tilannetta yhtään oikeassa perspektiivissä, koska olen tottunut jo niin siihen, että perustilani on ollut olla pohjalla ja kykenemätön mihinkään, tai ainoastaan selviytymiseen.

Kuitenkin tämäkään ei ole aina totta, se on ollut todellisempaa silloin kun siihen on ollut syynsä. On aivan eri asia, jos perheenjäsen kuolee, ja siitä toipuminen kestää kauan, kuin on hetken muuttorumbassa asuntojen välillä. Se että hetkellisesti reagoin jälkimmäiseen samoin kuin ensimmäiseen ei välttämättä tarkoita sitä, ettäkö tästä toipuminen kestäisi niin kauan. Toki ihmiset reagoivat niin eri tavalla eri asioihin, joten totta kai jälkimmäinenkin voi olla rankka paikka. Minulle se on rankempi kuin jollekin toiselle. Mutta silti, en usko että tämä tilanne jää päälle, vaikka sellainen tunne minulla oli tämän viikon.

"ei ihme, 

jos minua 

on ahdistanut 

tämän viikon "

Tätä kirjoittaessani tajusin sen, että ei ihme, jos minua on ahdistanut tämän viikon. Olen edelleenkin väsynyt siitä alkuperäisestä syystä, miksi jäin sairauslomalle, mutta tämän viikon ahdistuessani tästä itse ajatuksesta olla sairauslomalla on vienyt entisestään voimiani, joten väsymys on ollut lievästi sanottuna rankempaa. Tällä hetkellä kuitenkin näen tilanteen ehkä enemmän oikeassa perspektiivissä ja toivottavasti nyt tulevalla viikolla pääsen myös keräämään voimia töihin palaamiseen.

Tämä töissä käyminen itsessään on minulla todella suuri kasvunpaikka, mutta en uskonutkaan että ehkä eniten itsestäni voin oppia ollessani sieltä pois – sairauslomalla. Miten paljon sitä onkaan itsensä sisällä asioita, jotka ovat rajoittaneet ja osittain edelleen, elämääni.  Monia vuosia vaivanneet joskus selittämättömätkin ahdistukset ja pelot voivat laimentua, kun joutuu kohtaamaan uusia haasteita.

Tämän päivän haasteeni on antaa itselleni lupa levätä ja tietoisesti puhdistaa itseäni näistä negatiivisista ja monilta osin valheellisista kuvista sairauslomasta.

Sairauslomalla saa vain olla ja kerätä voimia ja silloin saa myös nauttia elämästä!

-Heidi-

Rajat ihmissuhteissa

Ensimmäinen kuukausi töitä takana, onnea minä!

Rajat ihmissuhteissa ja ylipäätään elämässä alkoi minua mietityttämään,

 kun työpaikkani on sellainen, jossa omien rajojen asettaminen on erittäin tärkeää

Mitä ne minun rajani sitten ovat?

Rajojen asettaminen ja niiden tunnistaminen oman ja toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi ei ole aina ollut niin yksinkertaista.Voisi sanoa että aikuiselämäni suurimpia haasteista on ollut opetella ilmaisemaan omia pieniäkin tarpeita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.

Teos jonka tein v.2012, alettuani tunnistamaan rajojani

"Minunhan kuuluisi

 vain antaa itsestäni 

ja olla muita varten"

Kuvailen itseäni yleensä hyväksi kuuntelijaksi, empaattiseksi ja toisia huomioonottavaksi ihmiseksi. Tämä kaikki on kyllä aivan totta, mutta ennen ajattelin, että ollakseen hyvä kuuntelija, täytyy kuunnella aina ja kaikkea eikä voi sanoa koskaan sanoa että en pysty nyt kuuntelemaan.
En edes ajatellut, että sellaista vaihtoehtoa olisi, jossa kieltäytyisin antamasta omaa aikaani, vaikka omankin terveyden kustannuksella, toisille ihmisille. Pidin sitä todella itsekkäänä ja epäkunnoittavana käytöksenä. Minunhan kuuluisi vain antaa itsestäni ja olla muita varten.

Jossain vaiheessa toisten auttaminen ei enää ollut itselleni mahdollista, vaikka aika viimeiseen voiman rippeeseen asti sitä yritinkin. Kun olin itse pohjalla, silloin vasta aloin tunnistamaan sitä, että minähän itse olen tuen tarpeessa enkä pysty mitenkään olemaan toisia varten. Tätä aiemmin en usko että olin tunnistanut edes että omaan rajoja. Asiat aikalailla vaan menivät miten menivät ja jos joku tilanne ahdisti, yritin vain unohtaa sen, kun en tiennyt sille tunteelle syytä.

"Aloin siis
opetella
 sanomaan 'ei' " 

Olin toipumisaikana erilaisissa vapaaehtoistöissä ja niissä tuli ensimmäisenä vastaan sellaisia vastuita, joista oli vain pakko kieltäytyä oman terveyden takia. Aloin siis opetella sanomaan "ei". Aikaisemmin otin vaan kaikki tehtävät vastaan, ja lopulta se ajoi siihen, etten enää huolehtinut omista asioistani. Asioiden täytyi muuttua. Muistan tilanteen, jossa minua pyydettiin erääseen vastuuseen tavalliseen tapaan, ja sanoin todella uhmakkaasti "En tee, pärjätkää ilman mua" ja lähdin pois sanomatta mitään muuta. Ei ehkä rakentavin tapa ilmaista kieltäytyminen, mutta minulla oli voittajafiilis; Sain tehtyä jotain, jota en aikaisemmin ollut pystynyt.

 "Minun täytyy
huolehtia ensin itsestäni,
 jotta voin olla avuksi toisille"

Rajojen löytämisessä on pitkä tie taivallettuna  ja matkalle on mahtunut todella paljon haasteita ja ahdistusta, mutta myös onnistumisen kokemuksia. Olen jo kauan ymmärtänyt, että minun täytyy huolehtia ensin itsestäni, jotta voin olla avuksi toisille. Ainahan ei asiat mene suunnitellusti ja voi joutua venymään, mutta pyrkimyksenäni on, että vedän rajan ihmissuhteissa siihen, että jos joku tilanne alkaa viedä itseäni huonompaan suuntaan, se ei silloin ole hyväksi minulle. Sellaisissa tilanteissa saa ja pitää olla terveellä tavalla itsekäs.

"Arvelinkin,

 että täällä tullaan

 testaamaan sitä 

mitä olen oppinut 

omista rajoistani"

Ennen kuin aloitin työt Suvimäen Klubitalolla arvelinkin, että täällä tullaan testaamaan sitä mitä olen oppinut omista rajoistani viimeisen 5 vuoden aikana. En rehellisesti sanottuna edes uskonut että pystyisin tekemään ihmisläheistä työtä, vaikka minulla taitoja olisikin siihen, koska juuri ihmissuhteissa rajojen asettaminen on ollut niin haasteellista.

Oltuani kolmisen viikkoa töissä aloin tunnistamaan rajojani ja missä kohdin niitä on ylitetty ja osasin toimia sen mukaisesti. En jäänyt miettimään kovinkaan kauaa, vaan otin asian esille lähiesimiehen ja työparini kanssa, jotta voitaisiin keskustella työssä jaksamisestani. Asia otettiin erittäin positiivisesti ja toivotusti vastaan, näistä asioista kuuluukin keskustella avoimesti. Tilanteet eivät olleet mitään vakavia, kukaan ei siis loukannut minun henkilökohtaista koskemattomuuttani tai muuta vastaavaa, lähinnä kyse oli töiden määrän rajaamisesta ja siitä, kuinka paljon toisten kanssa työskentelyä minulta vaaditaan ja mitä minä itse jaksan. Saatan helposti ottaa liikaa työtehtäviä niiden mielekkyyden takia, mikä kuormittaa jaksamistani. Keskustelu auttoi itseänikin ymmärtämään, että minun ei tarvitse yrittää tehdä jotain sellaista, mikä ei itsestäni tunnu hyvältä tai mihin en pysty, eikä minun ole pakko olla mukana kaikessa, mikä kiinnostaisikin. Tuntuu myös hyvältä olla töissä, jossa on avoin keskustelumahdollisuus niin työntekijöiden kuin jäsentenkin kanssa. Meillä saa sanoa, jos joku ei tunnu hyvältä ja aina saa pyytää apua :)

"Näen jo nyt 

sitä kasvua itsessäni,

 huomatessani pystyväni

 säännölliseen työhön."

Pidän työpaikastani todella paljon ja tunnen kuuluvani joukkoon. Toisten ihmisten kanssa työskentely ja tarvittava tukeminen työtehtävissä on itselleni hyvin luontaista. Ilmapiiri työpaikalla on hyväksyvä ja rakentava, mikä edesauttaa omaa kasvamista ihmisenä. Näen jo nyt sitä kasvua itsessäni, huomatessani pystyväni säännölliseen työhön. Tällainen työympäristö on todella turvallinen omien kykyjen, rajojen ja jaksamisen testaamiseen.

Kun mietin sitä, kuinka vielä kuutisen vuotta sitten en edes kunnolla tunnistanut, jossa minun henkilökohtaisia rajojani ylitettiin enkä tiedostanut lisääntyvän ahdistuksen syytä on aika uskomantonta katsoa itseäni nyt, kun en vain tiedosta vaan myös puhun rajoistani avoimesti muille.
Tällainen kasvu ei olisi ehkä ollut mahdollista ilman pohjalla käymistä ja sen ymmärtämistä että jos oikeasti haluan elää ilman jatkuvaa ahdistusta ja pahaa oloa, minun on muututtava.

Tänään alkoi myös virallisesti oppisopimuskoulutus, jonka suoritan työpaikallani. Opiskelen siellä merkonomiksi ja suuntaudun markkinointiin, asiakaspalveluun ja viestintään. Oppisopimuskuvio ei sinäällään näy työn arjessa, koska teen opinnot näyttötutkintona ja lähiopiskelua on hyvin vähän. Luohan sekin kuitenkin oman haasteensa, ja varmasti tulee tilanteita, joissa pitää muistaa taas omat rajansa, että ei kurssien suorittamisen jälkeen osallistu kaikkiin mahdollisiin työpaikan projekteihin yhtäaikaisesti ;)
 
 

Nyt on siis yksi kuukausi takana töitä ja 23 kuukautta jäljellä. TJ 333 päivää (233 työpäivää)

Tässähän ehtii oppia vaikka mitä itsestä ja ihmissuhteista. Ja ehkä vähän töistäkin ;)

-Heidi-

Jäsenestä vertaisohjaajaksi - syy aloittaa uusi blogi

Moikka! Olen Heidi, ja aloitin juuri työt vertaisohjaajana!

Aloitin työt 1.3 Vertaisohjaajana Suvimäen Klubitalo-nimisessä yhteisössä Jyväskylässä.  Klubitalotoimintaa on muillakin paikkakunnilla Suomessa ja  myös maailmanlaajuisesti

"Klubitalo on mielenterveyskuntoutujien ja palkatun henkilökunnan muodostama yhteisö, joka tarjoaa arkeen tavoitteellista toimintaa ja vertaistukea. Se auttaa kohtaamaan arjen mukanaan tuomia haasteita sekä vähentämään yksinäisyyden tunnetta. Klubitalo kannustaa jäseniään myös opiskelemaan ja työelämään." 

Suvimäen klubitalon nettisivu

Toimin Klubitalolla viestinnän yksikössä ja teen samanlaisia työtehtäviä kuin muutkin ohjaajat. Samalla aloitan oppisopimuskoulutuksella opiskelemaan jotain viestintään ja mediaan liittyvää alaa, joka räätälöityy tässä kevään mittaan minulle sopivaksi. Olen ollut jäsenenä 2014 syksystä lähtien, mutta nyt työsuhteen ajaksi jättäydyin pois jäsenyydestä, jotta olisin selkeästi työntekijä, eikä itselleni tai muille tulisi hämmennystä ollessani yhtäaikaa jäsen ja työntekijä.


Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä tähän työtehtävään, alustavasti 2 vuoden sopimuksella, sillä RAY: avustusohjelma "Paikka Auki" mahdollisti rahoituksen Klubitalolle ottaa 2 vuodeksi alle 30-vuotias talon jäsen töihin oppisopimuksella.

"Paikka auki -avustusohjelman kohderyhmänä ovat alle 30-vuotiaat, vaikeasti työllistyvät tai työkokemusta vailla olevat nuoret.  "
Paikka Auki - hanke

Olen ollut aiemmin oppisopimuskeskusteluissa Klubitalolla, ja miettinyt sitä yhtenä vaihtoehtona valmistua ammattiin, jota minulla vielä ei ole. Minulla on taustalla kaksi määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, joista viimeisin oli 2015 kesäkuusta nykyhetkeen. Nyt aloitettuani työn Suvimäen Klubitalolla kuntoutusjaksoni on ainakin työn ajaksi keskeytynyt.
En ole ollut työelämässä koskaan 3 kuukautta pidempään, joten tämä on minulle todella tärkeä mahdollisuus päästä kiinni työelämään ja ns. normaaliin arkeen.

Klubitalon yksi minulle tärkeistä periaatteista on tasavertaisuus, jota haluan tällä blogillakin tuoda enemmän esille.
Jäsenillä on sama mahdollisuus osallistua talon toimintaan, palavereihin, kokouksiin ja työntehtäviin kuin työntekijöillä.
Työntekijöillä ei ole omia palavereita, joissa keskusteltaisiin päivän kulkua ja työtehtäviä, vaan jokaiset päivittäiset palaverit ovat avoimia myös kaikille jäsenille.
Se mikä erottaa ensisijaisesti työntekijät jäsenistä on vastuu ja jäsenten huomioonottaminen ja tukeminen klubitalon arjen keskellä.
Vastuuta saa myös ottaa jäsenet, mutta heillä on oikeus siitä myös kieltäytyä syystä jos toisesta.
Työntekijöillä on myös tärkeä rooli jäsenten kannustamisessa ja positiivisen ilmapiirin luomisessa.
Klubitalolla on nollatoleranssi kiusaamiseen (Ihan oman kokemukseni perusteella) Ja olen aina viihtynyt siellä, ja jos voi omaa työpaikkaa kehua, niin mielestäni se on yksi parhaimmista yhteisöistä, johon olen kuulunut.

Näen oman taustani mielenterveyskuntoutujana vahvuutena, koska se on opettanut minua löytämään omat rajani ja uskon sen auttavan minua pitämään oikeanlaisen etäisyyde  kohdatessani muiden ihmisten elämäntilanteita. Ja koska olen ollut itse jäsen, niin pystyn myös katsomaan asioita jäsenen perspektiivistä, mistä voi olla paljonkin hyötyä.
Väsymys, masennus, ahdistukset ja muut 'heikkoudet' voivat oikeasti ollakkin vahvuuksia, sillä ne antaa syyn tarkastella omaa elämää syvemmin ja auttaa keskittymään kaikkein tärkeimpiin asioihin.
Kokoajan myös haluan valvoa omaakin jaksamista, koska jotkut asiat toisten ihmisten elämissä voi tulla itseä liiankin lähelle, mutta tässä työyhteisössä koen voivani olla avoin sanomaan, jos en johonkin asiaan kykene.  Tämän avoimuuden keskustella asioista toivoisin toteutuvan kaikissa työyhteisöissä!

Odotan positiivisella mielenkiinnolla sitä, mitä upeaa tästä vielä syntyy!

Heippa vaan!

-Heidi-